Känniset urpot (tai spurgut, miten vain) ovat harvoin mukavia. He haisevat, ovat äänekkäitä ja häiritsevät niin kaduilla kuin liikennevälineissä. Tappelevat keskenään viimeisistä pullonpohjista. Pummaavat rahaa tai tupakkaa, milloin mitäkin. Pysyisivät poissa silmistä, kun ovat itse elämänsä pilanneet. Näinhän se ajatuskulku menee.
Asialla on toinenkin puolensa. Yksi vakava vastoinkäyminen – avioero, sairastuminen, työpaikan menetys – voi suistaa kenet tahansa kaltevalle pinnalle, jossa elämänhallinta muuttuu ylivoimaiseksi. Hyvinvoivasta menestyjästä tuleekin känninen urpo.
Nuorena se on vielä helpompaa. Kasvoin 1970- ja 1980-luvun Korsossa, ja alkoholismi tuli lähipiirissä tutuksi. Olisi tarvittu ehkä vain yksi väärä ratkaisu teini-iässä ja olisin päätynyt tenupuolelle.
Helsingissä monet ovat vaarassa jäädä syrjään, ja heitä yritetään potkia vielä syrjemmälle. Kukaan ei tunnu haluavan vaikkapa asuntolaa naapuriinsa, vaan mieluummin etsitään jokin teollisuusalueen kulma, jonne ”ihmisroskan” voi tunkea. Pelko oman asunnon markkina-arvon heikkenemisestä menee humaanin ajattelun edelle.
Känniset urpot ovat lähimmäisiämme, ja lähimmäisistä on pidettävä huolta. Olen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti ja maksan mieluusti veroni. Vielä mieluummin maksan, kun näen että rahoilla autetaan niitä, jotka eivät pärjää omillaan.